Vuonna 1967 psykologi Martin Seligman teki kokeen joka selittää paremmin kuin mikään muu sen miksi useimmat ihmiset jäävät jumiin elämässään vaikka pakotie olisi koko ajan näkyvissä. Tämä koe on hieman raaka kuvattavaksi mutta sen tulos on niin opettavainen että sitä on syytä käydä läpi koska siinä on koko tämän artikkelin ydin.
Mitä Seligmanin koe paljasti
Seligman valjasti koirat ja altisti ne pienille sähköiskuille. Osa koirista pystyi pysäyttämään iskut painamalla vipua, kun toisilla ei ollut mitään kontrollia tilanteeseen. Myöhemmin kaikki koirat siirrettiin laatikkoon jossa ne pystyivät helposti välttämään iskut hyppäämällä pienen esteen yli.
Tässä on se kohta joka pysäyttää. Koirat jotka olivat aiemmin pystyneet kontrolloimaan vipua pakenivat nopeasti uudessa tilanteessa, mutta koirat joilla ei ollut aiemmin kontrollia eivät yrittäneet edes paeta. Ne olisivat voineet päästä pois, mutta ne istuivat paikallaan ja ottivat iskut vastaan vaikka vapaus oli aivan niiden edessä.
Seligman kutsui tätä ilmiötä opituksi avuttomuudeksi, tilaksi jossa ihminen oppii uskomaan että mikään hänen tekemänsä ei muuta tilannetta, hän lakkaa yrittämästä muuttaa tilannetta. Tämä ei ole vain eläinkoe vanhasta historiasta, tämä on mekanismi joka toistuu ihmisillä joka päivä, ja se on suoraan se mekanismi jonka kautta uhrimentaliteetti rakentuu ja vahvistuu.
Mitä uhrimentaliteetti oikeasti on
Uhrimentaliteetti ei ole vain valittamista, se on syvempi ajattelumalli josta valittaminen on vain näkyvä osa. Sen psykologinen profiili sisältää läpäisevän avuttomuuden tunteen, passiivisuuden, kontrollin menetyksen, pessimismin, negatiivisen ajattelun, vahvan syyllisyyden ja häpeän tunteen sekä masennusta. Tämä ajattelutapa johtaa toivottomuuteen ja epätoivoon.
Yksi keskeisimmistä piirteistä on se mihin tämä ajattelu johtaa kontrollin osalta. Uhrimentaliteetin omaavat ihmiset harvoin ottavat itse vastuuta tilanteestaan, heidän vastuuntuntonsa on heikko ja heillä on taipumus olla ärtyneitä ja huonotuulisia muiden kanssa. Heidän kontrollin tunteensa on aina ulkoinen, eli he uskovat että tapahtumat heidän elämässään ovat muiden ihmisten, kohtalon tai sattuman määräämiä eikä heidän omien tekojensa seurausta.
Tämä ulkoinen kontrollin sijainti on se konkreettinen mekanismi joka erottaa sen ihmisen joka kasvaa siitä joka jää paikalleen. Jos uskot että tulosi, suhteesi ja tilanteesi on jonkun muun aiheuttama et koskaan etsi ratkaisua koska ratkaisua ei haeta itsestä, sitä haetaan ulkopuolelta jolta sitä ei tule.
Miksi tämä ajattelu tuntuu hyvältä hetkessä
Tässä on se osa jota harvoin sanota ääneen mutta joka pitää sanoa, uhrimentaliteetilla on hyötyjä lyhyellä tähtäimellä ja juuri siksi se on niin vaikea jättää pois. Viisi tutkimusta jotka työskentelivät neljän eri ryhmienvälisen kontekstin kanssa paljastivat että ihmiset kilpailevat ryhmän sisällä uhrin tai vähemmän etuoikeutetun roolista koska se vähentää sosiaalista painetta ja vastuuta.
Lisäksi uhrius liittyy eriarvoisuuden tunteeseen ja itsensä pitämiseen eettisesti korkeammalla kuin muut, ja henkilökohtaisella tasolla moraalinen elitismi antaa ihmiselle mahdollisuuden syyttää muita väärinteoista samalla kun kokee itsensä oikeamielisenä osapuolena. Tämä tarkoittaa että uhrimentaliteetti antaa hetkellisen tunteen moraalisesta ylivertaisuudesta ja vapauttaa vastuusta, ja juuri näiden kahden palkkion takia mieli palaa siihen yhä uudelleen vaikka pitkällä aikavälillä se tuhoaa kaiken etenemisen.
Tähän liittyy myös se mistä kirjoitin luuserin kehä -artikkelissa, kun testosteroni laskee häviön jälkeen ja kortisoli nousee, mieli etsii sitä selitystä joka tuottaa vähiten lisäkipua, ja ulkoiseen syyhyn vetoaminen tuntuu hetkessä helpommalta kuin omien valintojen kohtaaminen.
Miten tämä syntyy ja vahvistuu
Uhrius käsitetään avuttomuuden, tuen tarpeen, haavoittuvuuden ja itseluottamuksen puutteen yhdistelmänä, jotka opitaan havainnoimalla, median kautta tai henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tämä tarkoittaa että kukaan ei synny uhrimentaliteetin kanssa, se rakentuu toistojen kautta ja se rakentuu erityisesti sen mukaan mitä ympärilläsi pidetään normaalina, aivan samalla tavalla kuin ystäväpiiri vaikuttaa rahankäyttöösi.
Kun tätä ajattelua toistetaan tarpeeksi se alkaa toimia itseään ruokkivana kierteenä. Uhrimentaliteetti voi vahvistaa opittua avuttomuutta vahvistamalla uskoa siihen ettei tilannetta voi muuttaa, ja kun ihminen näkee itsensä voimattomana muuttamaan olosuhteitaan se tulee yhä todennäköisemmäksi seuraavalla kerralla kun vastoinkäyminen tulee.
Tutkimukset psykologisesta tieteestä osoittavat tämän myös kontrolloiduissa kokeissa, ryhmä joka altistui hallitsemattomalle ärsykkeelle näytti merkittäviä merkkejä opitusta avuttomuudesta, hidastuneita reaktioaikoja, useampia epäonnistuneita yrityksiä ja vähemmän pakenemisyrityksiä verrattuna kontrolliryhmään, ja osallistujat joilla oli ulkoinen kontrollin sijainti olivat merkittävästi heikompia, osoittaen hitaampaa oppimista ja huonompaa suoritusta kuin ne joilla oli sisäinen kontrollin sijainti.
Tämä on tieteellisesti todistettu fakta, se kuinka ajattelet kontrollista vaikuttaa suoraan siihen miten käyttäydyt vastoinkäymisten edessä, ja se taas vaikuttaa suoraan siihen miten elämäsi etenee.
Miten murrat tämän mallin
Ensimmäinen askel on tunnistaa ulkoisen kontrollin lauseet omasta puheestasi. ”En voinut tehdä mitään”, ”se ei ole minun vikani”, ”minulle aina käy näin”, ”jos minulla olisi ollut ne mahdollisuudet”. Näitä lauseita ei tarvitse kieltää kokonaan koska joskus tilanteet ovat oikeasti epäreiluja, mutta huomaa kuinka usein käytät niitä kun todellisuudessa sinulla olisi ollut vaihtoehto.
Toinen askel on aktiivisesti etsiä se vaihtoehto vaikka se olisi vaikea löytää. Kun kohtaat vastoinkäymisen kysy itseltäsi mitä minä voin tehdä tässä tilanteessa nyt, en mitä minulle on tehty. Tämä on täsmälleen sama periaate jota käytiin läpi haitalliset ajatusmallit -artikkelissa, missä korostettiin sitä että jokainen takaisku käsitellään datana eikä identiteettinä.
Kolmas askel on pieni teko juuri nyt, ei suuri päätös vaan pieni konkreettinen askel joka todistaa aivoillesi että sinulla on kontrolli. Tämä on sama mekanismi jota käsiteltiin jumin murtaminen -artikkelissa, koska Seligmanin koirat jotka eivät yrittäneet paeta olisivat oppineet uudelleen jos joku olisi fyysisesti nostanut ne esteen yli kerran, koska sen yhden onnistuneen kokemuksen kautta aivot oppivat että kontrolli on olemassa.
Sinä olet se rapu joka voi kiivetä
Uhrimentaliteetti ja rapuämpäri toimivat usein yhdessä, ympäristösi vahvistaa sinulle että et voi muuttaa tilannettasi ja sinä alat uskomaan siihen, mutta totuus on se että useimmissa tilanteissa esteen yli pääsisi jos vain yrittäisi. Se laatikko jossa Seligmanin koirat istuivat oli avoin koko ajan, ne eivät nähneet sitä koska eivät enää uskoneet sen olemassaoloon.
Sinun esteesi on todennäköisesti yhtä matala kuin se laatikon reuna. Kysymys ei ole siitä pystytkö hyppäämään sen yli, kysymys on siitä uskotko vielä että sinulla on jalat joilla hypätä.
